maanantai 16. maaliskuuta 2015

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Siskoni hienovaraisen vihjailun ("Milloinkas sä päivitit omaa blogiasi viimeksi..?") seurauksena päätin kirjoittaa blogipäivityksen, kiittäkää siis siskoani tästä! Tämä kirjavuosi on lähtenyt vähän kankeasti liikkeelle, olen keskittynyt lähinnä nuottien lukemiseen (hehheh), joten romaanien lukeminen on jäänyt vähemmälle. Olen lukenut tämän vuoden aikana vasta kaksi kirjaa. Vuoden ensimmäisestä lukemastani kirjasta (Henni Kitti: Elävän näköiset) bloggasin jo, toinen on Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani.

Kevätaurinko, Kotiopettajattaren romaani ja minä
Kotiopettajattaren romaani oli lukukokemuksena vallan piristävä. Minulla on vähän varautunut asenne klassikoihin jostain syystä, mutta tämä romaani ei kyllä syyttä ole klassikon mainetta saanut. Kirjan päähenkilö Jane Eyre ei ollut mielestäni aluksi kovin samaistuttava ja minulle tuli sellainen mielikuva että hän oli niin sääntöjä noudattava ja tunnollinen että oli melkein tylsä, mutta tämä ominaisuus osoittautuikin hyveeksi kun huomasin kirjan kuluessa että Eyre ei olekaan mikään hiljainen hissukka, vaan itsenäinen ja päättäväinen, lujaluontoinen ihminen. Hänen ja herra Rochesterin rakkaustarina alkoi ystävyydestä, pitkistä keskusteluista joista molemmat saivat enemmän irti kuin kenenkään muun kanssa, ja lopulta kasvoi suureksi luottamukseksi ja kumppanuudeksi. Tämä lukija oli ainakin hyvin tyytyväinen kun he saivat toisensa. Voi ei, en kai paljastanut liikaa loppuratkaisusta? ;)

En tiedä mitä odotin, mutta kirja vei mukanaan. Varsinkin kun yöjunassa hiihtoloman lopussa ahmin viimeisiä lukuja, melkein harmitti kun täytyi nousta junasta, ja kun pääsin kotiin oli pakko lukea kirja loppuun ennen kuin menin nukkumaan, vaikka olin rättiväsynyt. Jos kaipaat yllättäviä juonenkäänteitä, lue Kotiopettajattaren romaani! Käsikirjoittaisikohan Charlotte Brontë saippuasarjoja, jos eläisi nykyajassa? Ei, luulen, että hän pysyttelisi ihan vaan romaaneissa...

Kirja oli pitkä muttei raskaslukuinen, vanha muttei vanhanaikainen. Jos et ole tätä lukenut, lue nyt. Tai älä, jos ei kiinnosta.

ps. tässä vielä kuva kirjasta jota on tullut selailtua tämän vuoden aikana ahkerasti:

Iloisin terveisin, musiikkipedagogiopiskelija

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Suomalaisia naiskirjailijoita: Riikka Pulkkinen ja Henni Kitti


Riikka Pulkkinen: Totta
Taisin luvata viime merkinnässä että seuraavaksi kirjoitan tästä kirjasta... jonka luin lokakuussa. Ostin syyskuun alussa Kokkolan kirjaston poistomyynnistä kahdeksan kirjaa, jotka lojuivat pitkään kämpässäni lipaston päällä odottamassa lukuvuoroaan. Lokakuussa päätin ennen nukkumaanmenoa ihan nopeasti vain aloittaa tätä Riikka Pulkkisen teosta, ja sata sivua myöhemmin totesin että ehkä pitää käydä nukkumaan.

Totta kertoo kolmen sukupolven naisten tarinat. On Elsa, hänen tyttärensä Eleonoora, ja tämän tytär Anna. Elsa tekee kuolemaa, ja ennen kuolemaansa hän paljastaa tyttärentyttärelleen tarinan Eevasta, lastenhoitajasta joka asui perheen luona hoitamassa Eleonooraa 60-luvulla. Eleonoora on jo unohtanut hänet. Elsan mies Martti ei. Anna haluaa saada tietää lisää. 

Romaanissa avautuu kolmen sukupolven tarinat salaisuuksineen ja totuuksineen. Riikka Pulkkisen kirjoitustyyli on soljuvaa ja kaunista, ja kirjan maailmaan uppoutui mukaan niin että tuntui kuin unesta heränneeltä kun vihdoin sulki takakannen. 

Tästä innostuneena etsin käsiini lisää kirjailijan teoksia. Luin joululoman aikana hänen muut romaaninsa Vieras, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän sekä Raja. Taisin löytää samalla uuden lempikirjailijan. Olen muutenkin viime aikoina lukenut paljon romaaneja suomenkielisiltä naiskirjailijoilta, ja Riikka Pulkkinen nousee joukosta esiin loistavana. Harvoin kenenkään kirjailijan teokset onnistuvat olemaan toinen toistaan parempia, samalla viehättävällä kirjoitustyylillä kirjoitettuja mutta kuitenkaan kertaakaan lukiessa ei tule sellaista tunnetta, että kirjailija toistaisi itseään.

Vieras on suosikkini. Se kertoo uskonkriisissä New Yorkiin elämäänsä pakenevasta pastorista, Mariasta, joka kantaa mukanaan vääryyden kokeneen pikkutytön päiväkirjaa ja salaisuutta sisimmässään. New Yorkissa hän tutustuu naiseen, jolla on niin ikään salaisuus, ja joka ohjaa Marian tanssin maailmaan. Romaanissa tuntee suurkaupungin ja tanssin levottoman rytmin. Maria muistaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan pohjoisessa pikkukylässä, jossa hän harrastaa balettia ja kokee uskonnollisen herätyksen. 

Nerokkainta romaanissa on sen nimi. Minulla on aina vaikeuksia nimetä tekstejäni, mutta Riikka Pulkkinen on onnistunut antamaan jokaiselle kirjalleen juuri sen nimen joka kuvaa sitä parhaiten. Nimet aukeavat luku luvulta paremmin lukijalle, ja lopulta on sitä mieltä, ettei mikään muu nimi olisi kirjoille käynytkään.

Se Riikka Pulkkisesta. Palaan ehkä Rajaan ja Iiris Lempivaaran levottomaan ja painavaan sydämeen myöhemmin blogissani.

Henni Kitti: Elävän näköiset
Tämän vuoden ensimmäisen kirjan luin tänään. Menin kotipaikkakuntani kirjastoon palauttamaan Riikka Pulkkisen kirjoja, mutta nähdessäni mielenkiintoisen romaanin en voinut olla selailematta vähän alkua. Tarkoitukseni ei ollut lainata enää yhtään kirjaa, enhän voisi ottaa niitä opiskelukaupunkiini Kokkolaan, mutta tämä kirja halusi tulla mukaani siitä huolimatta. Niinpä en tänään ole tehnyt juuri muuta kuin lukenut Henni Kitin esikoisromaania Elävän näköiset. Pidin siitä niin kovasti ettei edes tehnyt tiukkaa saada se luetuksi tämän päivän aikana, vaikka kirjastossa vielä epäillen katsoin sivumäärää ja mietin että ehtisinkö kuitenkaan lukea sitä ennen huomista lähtöä. Ehdin!

Elävän näköiset kertoo monen sukupolven tarinan. Se lähtee pohjoisesta viime vuosisadan puolivälissä ja päättyy nykypäivän Helsinkiin. Lähtötilanne on tämä:

Sisko on katsellut Alfredia jo pitkään. Perunanlaitossa, yhteisinä saunailtoina ja myymäläautossa. Sisko tuijottaa aivan kuin Alfred olisi joku muu kuin on. Yhtenä iltapäivänä Alfred sitten ymmärtää mitä Sisko katselee ja menee pihojen rajan yli hänen luokseen. Sisko vie hevostalliin, siellä hän rakastelee Alfredia. Ruunan suuret silmät katselevat heitä.
Myöhemmin Siskolle ja hänen miehelleen syntyy poika, Sakari. Naapuritaloon Alfredille ja Eevalle syntyy samoihin aikoihin tyttö, Aleksandra. Lapset varttuvat yhdessä tietämättä, että heillä on sama isä.

Aleksandra keräilee kaikenlaisia pikkuesineitä, luita ja kiviä. Lukioikäisenä hän on Helsingissä kesätöissä luonnontieteellisen museon siivoajana ja tarkkailee siellä kuinka eläimiä täytetään. Lukion jälkeen hän muuttaa Helsinkiin ja opiskelee siellä eläintentäyttäjäksi. Sakari taas jättää lukion kesken ja menee kaivoksille töihin. Hän menee naimisiin ruotsalaisen Fridan kanssa ja he saavat pojan, Alfredin. Kun Alfredin vanhemmat kuolevat onnettomuudessa poika varttuu isovanhempiensa talossa. Aleksandra hoitaa poikaa aina kesäisin käydessään vanhempiensa luona, ja heistä tulee hyvät ystävät. Hänkin saa myöhemmin pojan, Santerin.

Onko toinen ihminen sittenkin ihmeellisintä mitä on? Mutta Santerikin on ihminen, kyllä hän tietää, millaisia ne ovat, paljon itsestään selvempiä ovat toiset ihmiset kuin koirat tai kvanttimekaniikka. 
Tätä kirjaa lukiessa tuntui kuin yhtäkkiä tietäisin paljon enemmän eläinten täyttämisestä, tähtitieteestä - ja ihmisistä. Kirjan lopussa en olisi halunnut, että se loppuu niin pian. Ihan kuin olisin ystävystynyt henkilöiden kanssa ja sitten he vain päättivät jättää minut oman onneni nojaan. Kuinka töykeää! Kirjailija veti minut henkilöiden elämään mukaan niin etten olisi aivan vielä halunnut palata todellisuuteen. Niin hyvät kirjailijat tekevät, ja se juuri kirjoissa on parasta, siis hyvissä kirjoissa. ;)

En tehnyt uuden vuoden lupauksia. Enkä blogilupauksia. Eli nähdään sitten kun nähdään, ehkä tässä välissä luen lisää suomalaisten naiskirjailijoiden teoksia - tai sitten jotain ihan muuta. Tai en lue ollenkaan. Joka tapauksessa toivotan kaikille hyvää alkavaa vuotta täynnä lukuelämyksiä!

maanantai 24. marraskuuta 2014

Laiskan kirjabloggaajan paluu

Viimeisimmän blogimerkinnän jälkeen olen mm. lukenut 32 kirjaa, valmistunut muusikoksi, hakenut ja päässyt korkeakouluun, ja muuttanut Turusta Keski-Pohjanmaalle. Hmm. Siitä voi päätellä, että viime merkinnästä on jo aikaa... Pyydän anteeksi, vaikka tuskin kukaan edes enää olettaa että minä päivittäisin tätä blogia säännöllisesti.

Niistä kolmestakymmenestäkahdesta Puhdistuksen jälkeen lukemastani kirjasta vaikuttavin oli varmasti huhtikuussa lukemani Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Toinen mainitsemisen arvoinen kirja on Emma Donoghuen Huone, jonka luin heinäkuussa yhden yön aikana, piti lukea vain yksi luku iltasaduksi... Kirjoista on kuitenkin vaikeaa kirjoittaa kattavia arvosteluja puolisen vuotta lukemisen jälkeen, joten jätän nämä vain maininnoiksi. Voin kyllä kuvitella lukevani ainakin Tarttin kirjan uudestaankin, joten ehkä kirjoitan siitä joskus jotakin. Ehkä.

Viime aikoina olen lukenut esimerkiksi tämän:

Syyslomalukemisena toimi Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset. Koukuttava ja mielenkiintoinen!

...tämän:
Kauhistus, lastenkirjoja sitä vaan lueskellaan! Elina Karjalaisen Uppo-Nalle toimi hyvin lukemisena silloin kun ei saa unta, ei mitään liian pelottavia tapahtumia luvassa... ;)

...sekä tämän: Harry Potter ja Liekehtivä pikari, lukuvuorossa nimittäin kaikki Potterit uudestaan pitkästä aikaa.

Viimeisimpänä luin kirjan josta voisin kirjoittaa ihan oman merkintänsä, mutta nyt täytyy rientää koululle, harjoitusluokka ja viulu odottavat.

Kiitos ja anteeksi. Ehkä seuraava päivitys tulee nopeammin kuin tämä, mutta en lupaa mitään!

torstai 6. helmikuuta 2014

Puhdistus-darra

"Lukekaa tämä kirja!" -ilmeeni
Sofi Oksasen Puhdistuksesta on vaikeaa yrittää kirjoittaa blogimerkintää. Kukapa ei olisi kuullut joskus kyseisestä Finlandia-palkinnon voittaneesta loistoteoksesta. Mitä uutta sanottavaa tavallisella lukijalla voi edes olla kirjasta?

En ajatellutkaan kirjoittaa kirja-arvostelua. Kerron vain omasta lukukokemuksestani. Yritän olla hehkuttamatta liikaa, mutta se saattaa olla vaikeaa, pahoitteluni siis jo etukäteen!

Minun on yleensä vaikeaa alkaa lukea (vaiko alkaa lukemaan) sellaisia kirjoja, joista on paljon ennakko-odotuksia. Puhdistus kuulosti mielenkiintoiselta mutta en kuitenkaan koskaan tullut valinneeksi juuri sitä kirjaa kun etsin uutta luettavaa. Viime jouluna sain lahjaksi Puhdistus-elokuvan DVD:n. Halusin lukea kirjan ennen kuin katsoisin elokuvan, niinpä tammikuussa lainasin vihdoin romaanin kirjastosta ja eräänä keskiviikkoaamuna nappasin sen bussilukemiseksi laukkuuni kun olin lähdössä kouluun.

Bussimatka kesti parikymmentä minuuttia ja sinä aikana ehdin jo uppoutua kirjaan niin, ettei olisi huvittanut laittaa kirjaa takaisin laukkuun ja nousta bussista. Tahdoin lukea lisää! Niin myös luinkin. Odotellessani tuntien alkamista, kotona, bussimatkojen aikana... Lopulta sain kirjan loppuun perjantain ja lauantain välisenä yönä kello kaksi. Olen varmaan sanonut aiemminkin, mutta ne kirjat, joita lukiessa unirytmin korjausyritykset häipyvät mielestä, ovat yleensä niitä parhaita kirjoja.

Kirjassa syöksytään suoraan tapahtumiin. Viron maaseudulla asuva Aliide Truu seisoo keittiössä hoitamassa askareitaan, kun huomaa ikkunasta pihalla makaavaan omituisen mytyn. Lähemmän tarkastelun tuloksena selviää, että mytty onkin tajuttomana oleva nainen. Naisen nimi on Zara ja tultuaan tajuihinsa hän kertoo pakenevansa väkivaltaista miestään. Aliide on vanha ja epäluuloinen, mutta päästää pitkän pohdinnan jälkeen Zaran sisälle taloonsa. Miksi venäläinen Zara puhuu vanhahtavaa viron kieltä ja miksi hän on valinnut juuri Aliiden talon suojapaikakseen?

Zaran kohtaaminen tuo Aliiden mieleen hänen oman menneisyytensä. Menneisyydestä paljastuu sodan, epäonnisen rakkauden ja epätoivoisten valintojen värittämä tarina, joka avautuu lukijalle luku luvulta. Molemmilla naisilla on paljon hirveitä muistoja, ja vaikka muistot ovatkin erilaisista olosuhteista ja toisenlaisista ajoista, niissä on paljon yhteistä.

Kirja piti minut otteessaan vaikuttavaan loppuun asti. Kuten jo edellisessä blogimerkinnässäni sanoin, tämän lukukokemuksen jälkeen on ollut vaikea päättää, mitä lukisin seuraavaksi. Mikään ei vaikuta tarpeeksi mielenkiintoiselta. Kaverini sanoikin, että minulla on "Puhdistus-darra". Tämä krapula ei kai helpotu juomalla vettä ja syömällä rasvaista ruokaa?

maanantai 3. helmikuuta 2014

Vuoden 2013 kirjat

Moi vaan! Muistatteko minut vielä? Blogihiljaisuutta on tällä kertaa kestänyt ennätysmäärä, puoli vuotta. Olen pahoillani. Tällä kertaa en vielä kirjoita mitään kunnollista, kunhan listaan vuoden 2013 aikana lukemani kirjat. Kirjat joista pidin eniten on tummennettu, ne jotka olen lukenut aiemminkin ovat kursiivilla.

1. L.M. Montgomery: Kotikunnaan Rilla
2. Alice Hoffman: Punainen puutarha
3. Brian Katcher: Almost Perfect
4. Sophie Kinsella: Kevytkenkäinen kummitus
5. Julia Kelly: Toisella silmällä
6. Imre Kertész: Kohtalottomuus
7. Lindsey Leavitt: Sean Griswold's Head
8. Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan
9. Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola
10. Niina Hakalahti: Aavasaksa
11. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
12. Reidar Palmgren: Lentämisen alkeet
13. Kira Poutanen: rakkautta au lait
14. Jonathan Coe: Unen talo
15. Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa
16. Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti
17. Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin
18. Markus Leikola: Matkalla tänne
19. Johanna Holmström: Itämaa
20. Judith Kerr: Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin
21. L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
22. Jay Asher: Sinä ja minä sitten joskus
23. L.M. Montgomery: Annan unelmavuodet
24. John Boyne: Kuudes mies
25. L.M. Montgomery: Perinnönjakajat
26. Dan Rhodes: Pieni valkoinen auto
27. Jaana Taponen: Väärä varustus
28. Merri Vik: Vintti pimeänä, Lotta!
29. Malin Kivelä: Muualla
30. Jukka Parkkinen: Suvi Kinoksen seitsemän enoa
31. Jukka Parkkinen: Suvi Kinos ja puuttuva rengas
32. Jukka Parkkinen: Suvi Kinos ja elämän eväät

Lupaan piakkoin kirjoittaa toisen blogitekstin! Tällä hetkellä en oikein osaa löytää itselleni mitään luettavaa. Luin viimeksi Sofi Oksasen Puhdistuksen ja nyt on vähän vaikeaa uskoa, että on edes olemassa muita kirjoja kuin Puhdistus. Oli nimittäin hyvä.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

All You Need is Love (diddi-di-di-di)

Hmm, näköjään olen viime aikoina lukenut rakkausromaaneja? Täsmälleen sanottuna olen lukenut kaksi rakkausromaania. Onhan sekin jo aika paljon, ainakin minulle. Toinen oli onnellinen, toinen surullinen. Toinen kliseinen, toinen ei. Molempien parissa viihdyin, vaikken yleensä pidäkään rakkausromaaneissa, jos niissä ei ole muuta juonta kuin se rakkaustarina.

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti (ja bloggaajan polvet)
Nicolas Barreaun Rakkausromaanin reseptin valitsin kansikuvan perusteella. Takakannen tekstikin vaikutti houkuttelevalta. Kadonnut romaanikirjailija, ranskalainen kokki ja kustannustoimittaja, joka ei ole aivan sitä miltä näyttää.

Alku vei mukanaan, kuvailua Aurélien harhailusta sateisessa Pariisissa. Lopulta hän päätyy kirjakauppaan, josta löytämässään romaanissa päähenkilö muistuttaa täsmälleen häntä itseään. Tästä kiinnostuneena Aurélie haluaa etsiä kirjan kirjoittajan, mutta se on vaikeampaa kuin hän luuli...

Kun pääsin toiseen lukuun hämmennyin hetkeksi, kun en tajunnut, että minäkertoja vaihtui. Joka toinen luku on Aurélien, joka toinen kustannustoimittaja Andrén näkökulmasta. Jostain syystä en pahemmin pitänyt miespäähenkilöstä, mutta Aurélie oli paljon mielyttävämpi. En tiedä miksi.

Kirjasta tuli mieleen romcom-elokuvat. Se ei välttämättä ole kovin hyvä asia... elokuviin tällaiset kliseiset juonet tuntuvat sopivan paremmin. Siinä ei odotakaan muuta kuin sitä, että loppuratkaisun tietää jo ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen. Toisaalta kirjassa olikin ehkä tärkeämpää, miten ratkaisuun päädytään, eikä lopun ennalta-arvattomuus ollut kuitenkaan mikään suuri pettymys.

Sanoisin että jos kaipaatte kevyttä kesälukemista, Rakkausromaanin resepti on siihen tarkoitukseen oikein mainio. Syvällinen se ei ole, mutta viihdyttävä kyllä.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin: 1. Rakkaus
Epäröin hetken ennen kuin lainasin tämän kirjan, koska olen nähnyt Gardellin kolmiosaisesta romaanista tehdyn tv-sarjan, ja se oli surullinen. Liian surullinen. Se oli kuitenkin myös niin hyvä, että minun oli pakko ottaa selvää, olisivatko kirjat, joihin sarja perustuu, vielä parempia. Ensimmäinen osa ainakin oli, ja uskon, että seuraavat osat (joita ei ole vielä suomennettu) eivät myöskään petä odotuksia.

"On vuosi 1982. Nuori ja kaunis Rasmus astuu junasta Tukholman keskusasemalla. Taakse jää pikkukylä Värmlannissa, edessä on syntinen Tukholma. 
Benjamin on Jehovan todistaja. Hän kiertää ovelta ovelle puhumassa ihmisille Jumalasta. Mikään ei voi horjuttaa hänen uskoaan paitsi, että oven sattuu avaaamaan Paul; Jumalan luomista homoista lämpimin, hauskin ja flirtein ikinä. 
Ja kun jouluaattona pimeys on laskeutunut kaupungin ylle ja lumihiutaleet leijuvat maahan, Rasmus ja Benjamin kohtaavat. Eikä mikään palaa enää koskaan ennalleen."
Tässä kirjassa ei ole mitään teennäistä. Henkilöillä on kaikilla omat vikansa, eihän kukaan ole täydellinen, mutta silti heistä ei voi olla pitämättä. Tarina on ihan kuin jonkun oikeasta elämästä. Ehkä siksi, että se on. "Kirjassa kerrottu on todella tapahtunut. Kauan sitten, Tukholman kaupungissa. Nuoria miehiä sairastui,kuihtui ja kuoli pois. Jonas Gardell oli yksi niistä, jotka selviytyivät. Tämä on tarina hänestä ja hänen ystävistään."

En olisi halunnut lukea eteenpäin, tiesin mitä oli tulossa. Silti minun oli pakko jatkaa. Rasmuksen ja Benjaminin tarinat olivat vielä toiveikkaita. Mutta koko ajan taustalla painoi tulevaisuuden uhka.

Ehkä tätä kirjaa ei pitäisi edes sanoa rakkausromaaniksi. On se sitäkin, mutta paljon muutakin. Vähän harmittaa, että olin ensin katsonut sarjan. Toisaalta sarja oli kyllä todella hyvin tehty, ja siinä ei paljoa poikettu alkuperäisteoksesta.

Ehkä minun täytyy lukea seuraavatkin osat sitten kun ne on suomennettu. Sitä itkemistä odotellessa...

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Haastavaa

Säännöt:
1. Kiitä haasteen antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
2. Vastaa alla esitettyihin kysymyksiin.
3. Valitse 5 blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
4. Toivo, että ihmiset, joille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin viidelle.


1. Miks miun pitää kiittää? No okei, kiitos Tiia tästä mahtavasta tilaisuudesta vastata kysymyksiin!

2. 

Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin:
1. seuraa (puhelinkeskustelutkin kelpaavat paremman puutteessa)
2. musiikkia
3. ruokaa
4. unta
5. teetä

Viisi kirjaa, joita suosittelet muille:
1. Erlend Loe: Supernaiivi
2. Tove Jansson: Muumit
3. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
4. Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
5. Markus Zusak: Kirjavaras
(Viisi kirjaa on aivan liian vähän, voisin vielä jatkaa tätä listaa!)

Tiia muuten sanoi näin: 
"Miusta on oikeestaan vähän typerää suositella ihmisille kirjoja. Kyllä kai ihminen nyt ite tietää mikä kiinnostaa ja mitä tykkää lukea. Toisekseen... En koskaan muista mitä kirjoja oon lukenu. Niin ja kolmannekseen, miusta on tavallaan vähän hassu ajatus, että yks kirja on toista parempi, josta pääsee taas kohtaan yksi." 
ja minun on pakko vastata siihen! Mielestäni melkein parasta kirjojen lukemisessa on se, että lukemisen jälkeen niitä voi suositella muille! Totta kai ihmiset tietävät itse mitä tykkäävät lukea, mutta joskus suositusten kautta löytää luettavakseen kirjoja, joita ei muuten syystä tai toisesta koskaan päätyisi lukemaan. Suositteleminen ei tarkoita sitä, että olisi sitä mieltä, että juuri se kirja olisi maailman paras. Se tarkoittaa vain sitä, että on lukenut mahtavan kirjan ja tahtoo jakaa sitä mahtavuutta eteenpäin. Joskus saatan päätyä tuputtamaan kirjoja sellaisillekin, joita ei vähempää voisi kiinnostaa niiden lukeminen, mutta se johtuu vain siitä, että kun olen lukenut hyvän kirjan, tahdon päästä keskustelemaan kirjasta jonkun muun kanssa. Vaikka väkisin. :D

Viisi materialistista joululahjatoivetta:
1. Uusi tietokone, tämä nykyinen vetelee jo viimeisiään.
2. Villasukat, niitä ei koskaan voi olla liikaa!
3. L.M. Montgomeryn päiväkirjat, olen jo pitkään halunnut lukea ne mutten ole löytänyt mistään. En ole ihan varma, onko niitä edes käännetty suomeksi, mutta alkuperäiskielikin kelpaa vallan hyvin.
4. Ne kaikki loput Beatlesin levyt joita en omista.
5. Pyjama!

Viisi paikkaa, jossa haluaisit käydä: 
1. Prinssi Edwardin saari
2. New York
3. Norja
4. Saksa
5. Irlanti

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua:
1. Laiska
2. Luova (miten tämä ja tuo edellinen sopivat yhteen, älä kysy minulta)
3. Ystävällinen
4. Paras...
5. ...ja vaatimaton

Viisi elämänohjetta, jotka haluaisit jakaa toisille:
1. "Ei sillä väliä, mitä kauheita asioita tapahtui, kunhan vain maailmassa oli kissoja." - L.M. Montgomery
2. "On murheellista kun jotain ihmistä on ihaillut liikaa ja tavannut liian harvoin ja kun hänelle on uskonut sellaista, mikä olisi paras pitää omina tietoinaan." - Tove Jansson
3. "Life is very short and there's no time for fussing and fighting, my friend" - The Beatles
4. "You think the dead we have loved ever truly leave us? You think that we don't recall them more clearly than ever in times of great trouble? Your father is alive in you, Harry, and shows himself most plainly when you have need of him. How else could you produce that particular Patronus? Prongs rode again last night." - Dumbledore Harry Potterissa ja Azkabanin vangissa (J.K.Rowling)
5. Pikkuasioita ei kannata murehtia. Yleensä kaikki järjestyy jotenkin. Jos ei järjesty, niin aina voi paeta tästä ikävästä maailmasta hetkeksi lukemalla kivoja kirjoja!

3. En haasta ketään!
4. Koska en haastanut ketään, en voi myöskään toivoa, että haastamani ihmiset jakaisivat tämän palkinnon eteenpäin.